Kuinka tulimme punaiseen tupaa.

Taisin jo mainita ,että yhteispostausta olisi tulossa.

Kuvaaja: LH 4v.

Ideana on kertoa kuinka kukakin on löytänyt tilansa.

Meillä taisi tila löytää meidät. Elämän tilanne oli ennen muuttoa suomen kiertäminen ja kesäisin se keskittyi järvisuomeen. Toinen meistä jäi eteläsuomeen. Puoli vuotta vuodesta näimme satunnaisesti kuitenkin koko ajan yhdessä töitä tehden.

Tätä jatkui riittävän pitkään ja alkoi turhauttamaan. Kesät siis asuin täällä äitini syntymäkodissa. Syksyt tulivat rankemmiksi joka vuosi. En halunnut palata eteläsuomeen. Siellä oli vain kiirettä ja tylsyyttä. En tuntenut enää lähteväni kotiin, vaan tunsin jättäväni kodin.

Aloin puhumaan, jos vaikka lähdettäisiin maalle. Enhän minä uskonut, kun puoliso oli valmis muuttoon, vaikka useampi vuosi oli puhuttu asiasta. En halunnut olla se joka painostaa metsään. Varsinkaan kun lapsi oli tällöin vasta syntynyt. Tutuista ympyröistä metsään, jossa ei ole tukiverkostoa.

Miten kaikki sitten alkoikaan?

Ensimmäinen kesä kahden osoitteen loukussa kuten olimme jo olleet muutaman vuoden. Täällä olo ei ollut nyt suomen kiertoa vaan saunan lattian avaus ja uuden valamista samalla vesipumpun letkut menivät maan sisään, jotta talvella saisi vettä saunalle pumpulla. Oli siis pientä remppaa. Talon hormeihin tehtiin valuja ja rappauksia, koska päivä paistoi vintille hormin tiilien välistä.

Asumiseen välttämättömin remontti tehtiin sukulaisten kanssa. Kiitos siskon pojan, joka ahkerasti jaksoi autella, vaikka ikää ei paljoa ollutkaan. Kävi siinä veljeä, äitiä ja isääkin auttamassa. Oli turhautumista oli ärräpäitä, kesä tuntui lyhyeltä. Kuitenkin syksyn tullen tuli perhe tänne.

Ensimmäinen vuosi

Kaikki oli opettelua ja tuskaisen hirveää opettelua. Oltiinkin tehty samalla aikamatka. Se ei ollut tarkoitus ei todellakaan. Pyykit pestiin käsin niin kuin astiatkin. Putket jäätyi nostettiin kaivosta riukuämpärillä vedet lämmitettiin padassa, pestiin pyykit ja  peseydyttiin.

Mikään ei toiminut oikein esimmäisenä talvena. Polttopuut loppuivat jo jouluna. Naapurilta sitten ostelemaan puita, kun ei ollut ehditty tälläistä huomioimaan. Tie hukkui nietoksiin olimme lumen saartamina viikon päivät ennen kuin nöyrryin ja pyysin naapuria avaamaan tien.

Epätoivoa oli välillä havaittavissa, kun oli tunne, että hukkuu lumeen.

Lähtisitkö uudestaan?

Tätä pohdin tässä eräänä päivänä. Aloittaisinko kaiken tämän uudestaan uudessa paikassa yli kolmentunnin päässä täältä? Joutuisin pohtimaan sitä todella kovasti. Täällä kuitenkin osa kyläläisistä oli jo tuttuja, koska olen koko ikäni ollut täällä kesät. Vieraaseen paikkaan muutto ja kaiken uudestaan aloitus tuntuisi hurjalta. Kuitenkaan en näe sitä mahdottomana.

Tämän paikka on kuitenkin etappi vielä en tiedä mille. Tämän paikan piti olla osa ihmiskoetta. Sitä se on ollutkin monessakin mielessä. Vielä kun tietäisi mitä varten sitä koetta tehdään ja minne se johtaa.

Paikoilla on oma historia.

Tälläkin talolla on omansa. Mitä kyläläisiltä kuultu ja muidenkin tarinoita kuunneltu. On tämän talon ovet olleet aina avoimia kaikille. Osin talon historialla suvaitsevaisuuden ansiosta olen päässyt hyviin väleihin naapureiden kanssa. Naapureissa kun ei ole vaihtunut kuin sukupolvet.

Talo myös yrittää kasvattaa suvaitsevaisuutta meissä. Se on ehkä jotenkin verrannollinen siihen, että itse on nyt niin erilainen kuin ennen. Sitten ei voi arvostella toisten erilaisuuttakaan. Tietysti on koko perhe omanlainen erilainen kuitenkin niin samanlainen.

Kuinkas muut ovat löytäneet tupansa voit lukea niistä näiden linkkien kautta:

Pienenpienitalo

Maa-tuskat

Yksi vastaus artikkeliin ”Kuinka tulimme punaiseen tupaa.”

Kommentointi on suljettu.