Syksyinen arki, juoksimme päin seinää

Kesä on virallisesti takana, kun kiire loppuu. Ilman kiirettä tuntuu olevansa robotti, joka suorittaa arjen toiminnot ilman mitään sen erikoisempaa päämäärää. On aikaa myös tuntea niin fyysisesti kuin henkisesti. Molemmissa huomaa pientä kipuilua, pientä kaipuuta kesän vilskeeseen ja samalla levon tarvetta.

Kaikki on oikeasti hyvin, jonka takia ehkä antaa itsensä olla haavoittuva. Polttopuut on tehty talveksi lähes kaikki on valmista, kun jos vaikka lunta alkaisi satamaan selviäisimme siitä. Todennäköisesti juuri se, että kaikki on hyvin antaa mahdollisuuden tuntea ja lamauttaa itsensä robotti moodiin.

Talven pelko kuitenkin rajoittaa uusien projektien aloittamista. Voi toki olla, että nyt olisi se oikea aika aloittaa se projekti. Tuntien itseni, kun tämä syksy venyy ja venyy tulee projekti aloitettua kuukauden päästä ja sitten sitä viedään loppuun samalla, kun taivaan on täyttänyt lumisade.

Elämä ei saisi olla pelkkää suorittamista, vaan pitäisi muistaa antaa se hengähdystauko itselle ja se palautuminen. Nyt olisi sen köllöttelyn aika ennen, kun alkaa puiden sisälle kantaminen ja lämmitys. Nyt olisi se aika, kun pitäisi istua portailla ja nautiskellen juoda aamukahvia. Samalla seurata kuinka sumuhälvenee, kun aurinko nousee ja alkaa lämmittämään kylmää aamua. Ei ole enää pitkä aikaa niihin aamuihin, kun ei se aurinko enää nousekkaan aamukahvin aikaan lämmittämään.

Musiikki antaa voimia ja alkaa häröilemään omalla hullulla tavalla. Aamut kun ovat hiljaisia linnut eivät enää laula ja hiljaisuus on rankan kaunista mutta jotenkin niin hiljaista. On siis aika antaa aamuille ääntä (välillä) luurit siis korville ja kurkku suorana laulamaan hiljaisuutta vastaan. En ole ehkä korven kaunein ääni, kun päätän kiekaista aamun käyntiin mutta ei se kukkoakaan haittaa, että kähisee joka aamun tervetulleeksi. Onneksi naapureita ei ole ihan vieressä voisi mun äänen avaukset olla shokki herätyksiä. Aamuinen bussikuski saa kyllä vielä osansa mun live showsta mutta sille maksetaan siitä, että saa mua kuunnella.

“Hanskat ei tipahda, periks ei anneta. Ne sano et pysty, ei kannata. Mun korvissa se kaikki kuulosti hasteelt. Ne saa luun kurkkuunsa ku tulosta taas teen. Jatkan, jaksan vaikka väkisin.”

Elämä menee äärirajoista toiseen. Niin menee myös ilmasto, valoisasta lämpimästä mennään kylmään pimeyteen. Mieli pitäisi kuitenkin pitää valoisana ja hienona. Miksi ei saisi antaa sen mielenkin mennä äärirajoista toiseen. Joskus on parempi antaa sen mielenkin mennä äärestä toiseen on todella kuluttavaa pitää kaiken positiivisen vakaana. Meillä on päätetty mennä laidasta laitaan miksi ei saisi olla sitä huonoa päivää. Se kehdataan myös suoraan sanoa kukaan ei suutu kun sanoo, että tänään kaikki ärsyttää ihan kaikki. Silloin jo tietää avata tuulitunnelin ryöppyjä siellä täällä mutta kun tietää, että teki toinen miten hyvin tahansa niin nyt ei voi miellyttää. Lapsille ei tällöin voi kuitenkaan kiukutella yleensä tämän kiukku päivän haltia välttelee lapsia, jotta ei tulisi ryöpsyä. Onneksi on myös hiljaisuus ja toinen vanhempi jolle voi sanoa voisitko hoitaa tämän lasten kriisin, kun nyt on hermo niin pinnassa, ettei pysty keskustelemalla selvittämään. Joskus siis pelkkä ääni voi ärsyttää niin paljon, että ei kuule mitä se ääni sanoo. Toisen tunteminen ja luottamus on tärkeätä, jotta tämä paletti pysyyy kasassa.

Asuminen pienissä neliöissä vie törmäys kurssille mutta onneksi on ulkoilma, josta löytyy tekemistä. Ulkosauna ja padan lämmittäminen on kyllä omalla tavallaan pelastava voima. Saa tuijottaa kuinka tuli syttyy ja liekit alkavat pikkuhiljaa lepattamaan. Voi samalla uppoutua omiin ajatuksiin ja saada voimaa jatkaa. Pienet arjen pakenemisen paikat ovat tärkeitä, kun kaikki on koko ajan läsnä. Erakoituminen on tavallaan ihanan voimaannuttavaa mutta sitä ei tarvitse tehdä yksin eikä olla yksinäinen.

Tunnustan, että näin on minulle oikea tapa tätä elämää elää.