Pitkääkin pidempi pitkäperjantai

Aamu alkoi normaalisti kunnes keskimmäinen heräsi. Kasvoissa oli verenpurkaumia kuin olisi itkenyt silmät päästään. Purkaumat eivät tasoittuneet, joten soittoa päivystykseen. Saimme valita 49km vai 59km vaikka sairaala on 25km päässä. Otimme lähemmän koska on samassa suunnassa sairaalan kanssa.

Jonottelussa vierähti kolmisen tuntia. Tohtorin epäilys oli rankempi mitä odotimme. Verihiutaleiden vähäisyyttä epäili hän. Me epäilimme veren myrkytystä tai jotain.

Kotona siis odottelin vanhimman lapsen kanssa ja tietenkin googlasin mitä tämä meinaa. Se olisi sitten leukemian mahdollisuus. Miten me jaksetaan taistella ja onko elämän tapamme säilyttäminen mahdollista taistelun aikana. Pitäisikö muuttaa? Vai pitäisikö pysyä täällä? Kaikkea ehti puntaroida ennen, kun toinen puoli perheestä ehti sairaalaan.

Sairaalassa lasten lääkärille, jolla oli reilusti töitä. Arvailuden aika oli ohi. Epäilyjä oli suuntaan jos toiseen. Verikokeet otettiin erittäin laajasti ja odotus alkoi. Tuloksien tulemiseen menee kaksi tuntia ja pääsy kotiin muuttui epävarmaksi. Lääkäri kun oli sanonut, että tuloksien jälkeen aloitamme lääkityksen.

Kotona tämä odotus todella alkoi tuntumaan mielessä. Näin siis iloisen lapseni aamulla mutta mitä olin sanonut? Olinko muistanut lähtö halit? Kuinkas järjestellään arki jos sairaalaan jää? Kuinka pääsisin sinne? Uskaltaisiko tyttö olla hetken ilman vanhempia? Iltalypsy katkaisi tämän pohdinnan. Vanhin lapsi tuli tietysti mukaan. (Hah muka tietysti eipä pahemmin ole lypsylle meno kiinnostanut) Nyt kuitenkin teimme yhdessä iltatoimet ja olimme aikas tehokas kaksikko. Vaikka ilta oli laskeutunut ja uniaikakin mennyt leikimme pihalla mutakakkuja tehden.

Sairaalassa oli tulokset valmistuneet. Uudestaan lastenlääkärille ja tuloksia kuulemaan. Ei ollut puutosta verihiutaleissa eikä verenmyrkytystä. Kaikki tulokset olivat positiivisia paitsi ne joidenka kuuluukin olla negatiivisia. Ei sairautta. Lapsi oli täysin terve ja valmis palaamaan kotiin.

Onnellisuus ja helpotus valtasi mielen. Kuitenkin jäin pohtimaan kuinka paljosta olisin ollut valmis luopumaan. Mieleen jäi kuitenkin avoin kysymys onko meidän elämäntapa uhka vai mahdollisuus kun lapsi sairastuu? Onko rutiineihin pakottava arkemme siis vanhempien henkireikä vai perässä vedettävä kivireki? En ole tähän osannut vastata.