Syksyyn liittyy ihanuutta ja kamaluutta.

Kanalassa syksy on aina luopumisen tuskaa kun kukot lähtee. Talvisin meillä haudotaan uutta porukkaa. Nyt oli taas edessä valintoja tulevan talven suunnasta.

Pohdinnassa on aina muninta, kanojen koko ja haudonta halut. Kukot on nyt kasvanut noin yhdeksä kuukautta ja on aika laittaa pakastimeen. Kanoja meillä ei syödä vain kukkoja. Kanat vaikka ovat lopettaneet muninnan saavat eläkepäivänsä elää muiden mukana.

Nuori kukko on hyvä lihan lähde. Kana, joka on pitkään muninut alkaa olemaan sitkeää. Tänä syksynä kukkoja meni pakastimeen seitsemäntoista, kiloina hiukan enemmän. Olemme päätyneet jauhamaan lihan maun ja monipuolisuuden takia.

Jauhamme rintapalat ja jalkojen lihat sekaisin. Jaloissa on enemmän makua joten rintapalat hiukan neutralisoi makua.

Liha on yllättävän punaista verrattuna broilerin lihaan.

Jauhamme lihan kahteen kertaan. Ensin isommilla reijillä ja lopuksi tiheämmällä jolloin saadaan tasalaatuista jauhelihaa.

Lopuksi vakumointi ja kuukausi/vuosimerkintä.

Tämä on aina rankka päivä

 

Vaikka tämä kuuluu elämäämme en sanoisi tätä helpoksi. On todella rankkaa pistää kukko päiviltä, enkä tarkoita fyysisesti vaan henkisesti. Aamulla kun tietää kyseessä olevan tämän päivän sitä yrittää nollata pään. Samallahan sitä tekee tilaa ulkoileville kanoille talviasuntoon mutta on se rankkaa.

Samalla joutuu päättämään kuka saa jatkaa sukuansa. Eli täysin laput silmillä ei voi mennä vaan arvioit samalla kuka kukoista olisi mahdollisesti kiltein, lihaksikkain ja lähinnä mitä tulevaisuudessa halutaan.

Joku joskus kysyi onko lapset mukana teurastuksessa? Vastaus: On ja ei.

Ensisijaisesti ajattelemme niin, että kuka tahansa pystyy tekemään tai neuvomaan hätälopetuksen. Lapset eivät  vielä tietenkään pysty mutta osaavat neuvoa mistä pulttipyssy löytyy ja mitä sillä tehdään. Joten on lapset nähneet lopetuksia.

Kuitenkin kun suunnitellaan pakastimen täyttöä ei lapset näe lopetusta eikä eläimet. Lihan jauhamisessa taas lapset ovat mukana ja tietävät mitä lihaa se on.

On syksyssä ollut positiivisiakin juttuja ja lisää tulee.

Meillä käväsi opiskelija neitonen, joka on kiinnostunut omavaraisuudesta. Reippaasti pörhälsi tänne korpeen useamman sadan kilometrin päästä.  Mahtavalla asenteella valjastettu oli hän. Olimme sen päivän ensimmäinen pysähdys ja toinen oli vielä meidän jälkeen. Sinnekkin oli kolmisensataa kilometriä. Seuraavana päivänä meinasi käydä vielä kahdesta kolmeen paikkaa ja kotia.

Tämä opiskelija teki siis gradua omavaraisuudesta. Kyllähän se, että keskustelee ja avaa omaa arkea on itsellekkin mielenkiintoinen retki. Kaikkea ei vain tule arjessa ajatelleeksi. Paljon sain uusia ideoita ja muistiin nousi osa, jotka oli jo unohtunut.

Opiskelijoita pukkaa enemmänkin. Kohta tulee TET:iläinen viikoksi tutustumaan tähän hommaan. Ei ottanut helpointa tutustumispaikkaa. Kait sitä tulevaisuuden nuorissa on vielä niitä, jotka eivät pelkää työtä.

Polttopuita piti myös tehdä.

 

Puutalkoissa oli naapurit ja kyläyhdistyksen koneet. Onni on elävä kyläyhteisö, joka helpottaa tätä korpielämää. Talvenvaralle tuli tehtyä kuivia puita ja tulevaisuuteen märempiä puita. Sekapuuta tehtiin joten löytyy pihlajaa, koivua, haapaa, kuusta ja mäntyä. Puut olivat tuulenkaatoja, tienvarrelta, pellonreukselta ja pystyynkuolleita. Kone siirtyi jo seuraavaan taloon ja siellä nyt on sitten oltu auttelemassa.

Tasainen David Brownin jytke taustalla. Säestää tasaista puheen sorinaa. Lintunenkin vielä jossain lauleskelee talventuloa. Pihka tuoksuu ja lämmin tulli meitä helli. Mahtava päivä kertakaikkiaan.