Kuinka tulimme punaiseen tupaa.

Taisin jo mainita ,että yhteispostausta olisi tulossa.

Kuvaaja: LH 4v.

Ideana on kertoa kuinka kukakin on löytänyt tilansa.

Meillä taisi tila löytää meidät. Elämän tilanne oli ennen muuttoa suomen kiertäminen ja kesäisin se keskittyi järvisuomeen. Toinen meistä jäi eteläsuomeen. Puoli vuotta vuodesta näimme satunnaisesti kuitenkin koko ajan yhdessä töitä tehden.

Tätä jatkui riittävän pitkään ja alkoi turhauttamaan. Kesät siis asuin täällä äitini syntymäkodissa. Syksyt tulivat rankemmiksi joka vuosi. En halunnut palata eteläsuomeen. Siellä oli vain kiirettä ja tylsyyttä. En tuntenut enää lähteväni kotiin, vaan tunsin jättäväni kodin.

Aloin puhumaan, jos vaikka lähdettäisiin maalle. Enhän minä uskonut, kun puoliso oli valmis muuttoon, vaikka useampi vuosi oli puhuttu asiasta. En halunnut olla se joka painostaa metsään. Varsinkaan kun lapsi oli tällöin vasta syntynyt. Tutuista ympyröistä metsään, jossa ei ole tukiverkostoa.

Miten kaikki sitten alkoikaan?

Ensimmäinen kesä kahden osoitteen loukussa kuten olimme jo olleet muutaman vuoden. Täällä olo ei ollut nyt suomen kiertoa vaan saunan lattian avaus ja uuden valamista samalla vesipumpun letkut menivät maan sisään, jotta talvella saisi vettä saunalle pumpulla. Oli siis pientä remppaa. Talon hormeihin tehtiin valuja ja rappauksia, koska päivä paistoi vintille hormin tiilien välistä.

Asumiseen välttämättömin remontti tehtiin sukulaisten kanssa. Kiitos siskon pojan, joka ahkerasti jaksoi autella, vaikka ikää ei paljoa ollutkaan. Kävi siinä veljeä, äitiä ja isääkin auttamassa. Oli turhautumista oli ärräpäitä, kesä tuntui lyhyeltä. Kuitenkin syksyn tullen tuli perhe tänne.

Ensimmäinen vuosi

Kaikki oli opettelua ja tuskaisen hirveää opettelua. Oltiinkin tehty samalla aikamatka. Se ei ollut tarkoitus ei todellakaan. Pyykit pestiin käsin niin kuin astiatkin. Putket jäätyi nostettiin kaivosta riukuämpärillä vedet lämmitettiin padassa, pestiin pyykit ja  peseydyttiin.

Mikään ei toiminut oikein esimmäisenä talvena. Polttopuut loppuivat jo jouluna. Naapurilta sitten ostelemaan puita, kun ei ollut ehditty tälläistä huomioimaan. Tie hukkui nietoksiin olimme lumen saartamina viikon päivät ennen kuin nöyrryin ja pyysin naapuria avaamaan tien.

Epätoivoa oli välillä havaittavissa, kun oli tunne, että hukkuu lumeen.

Lähtisitkö uudestaan?

Tätä pohdin tässä eräänä päivänä. Aloittaisinko kaiken tämän uudestaan uudessa paikassa yli kolmentunnin päässä täältä? Joutuisin pohtimaan sitä todella kovasti. Täällä kuitenkin osa kyläläisistä oli jo tuttuja, koska olen koko ikäni ollut täällä kesät. Vieraaseen paikkaan muutto ja kaiken uudestaan aloitus tuntuisi hurjalta. Kuitenkaan en näe sitä mahdottomana.

Tämän paikka on kuitenkin etappi vielä en tiedä mille. Tämän paikan piti olla osa ihmiskoetta. Sitä se on ollutkin monessakin mielessä. Vielä kun tietäisi mitä varten sitä koetta tehdään ja minne se johtaa.

Paikoilla on oma historia.

Tälläkin talolla on omansa. Mitä kyläläisiltä kuultu ja muidenkin tarinoita kuunneltu. On tämän talon ovet olleet aina avoimia kaikille. Osin talon historialla suvaitsevaisuuden ansiosta olen päässyt hyviin väleihin naapureiden kanssa. Naapureissa kun ei ole vaihtunut kuin sukupolvet.

Talo myös yrittää kasvattaa suvaitsevaisuutta meissä. Se on ehkä jotenkin verrannollinen siihen, että itse on nyt niin erilainen kuin ennen. Sitten ei voi arvostella toisten erilaisuuttakaan. Tietysti on koko perhe omanlainen erilainen kuitenkin niin samanlainen.

Kuinkas muut ovat löytäneet tupansa voit lukea niistä näiden linkkien kautta:

Pienenpienitalo

Maa-tuskat

Imemisen estäjä kokeilussa.

Joskus voi tulla ongelmaksi lehmä, joka tyhjentää utareet ennen lypsäjää. Lehmä on myös notkea ja voi juoda itseään. Tähän on kehitetty imemisenestäjä.

Näitä on erikokoisia ja näköisiä olemassa. Uskon, että näistä on joillekkin apua ongelmaansa.

Harkitsin tälläisen käyttöä ja kokeilin.

Meillä on lehmä, joka imee itse yhden neljänneksen tyhjäksi. Ajattelin, että kokeillaan tälläistä jos saisi opitun tavan pois. Illalla sitten lypsyn yhteydessä laitoin tämän sieraimiin. Lähdin viemään takaisin laumaan. Tämä kumma härpäke ei ollut lehmän mieleen. Otti hurjan vauhdin ja kirmasi lumet pöllyten pitkin peltoja. Minä kirmasin taas kuuluisan surullisesti siellä umpihangessa iltatreeniä lehmän kanssa. Kunto alkaa olemaan jo kohdillaan kaikenmailman juoksujen suhteen.

Lehmä pysähtyi, koska seisoi itse talutus narun päällä eikä tajunnut sitä jalkaa nostaa. Otin samantien tämän imemisenestäjän pois. Huomasin, että lehmä rauhoittui välittömästi, eikä enää ollut meno haluja.

Päätin heti tämän jälkeen, ettei tämä ole meillä se keino jolla imemistä estetään. Vielä en ole varma haluanko edes estää. Tietysti näissä asioissa on lehmän terveys etusijalla.

Seuraavaksi kokeillaan sitten utareliivejä, jos näyttää tarvitsevan. Liivikaupoilla olen onneksi ollut ennenkin, joten hyvin se menee. Vaimolle onkin sitten hankalampi niitä liivejä ostella.

Utareliivit

Ovat tarkoitettu yleensä helpottamaan utareisiin kohdistuvaa painoa. Toki niistä voi olla apua myös tähän. Ne ovat tukevat ja hihnoilla muokattavissa jokaisen lehmän koon mukaan. Teen niistä sitten uutta juttua jos ja kun niihin päädyn.

Vapaa vai täysin kahlittu?

Päädyin tälläiseen aiheeseen, koska aloin pohtimaan vapautta. Etupäässä tuli muistoja vuosien takaa facebookin ansiosta. Joitain vuosia sitten tekemiäni juttuja en voisi nyt toteuttaa en ainakaan yhtä helposti.

Arki aikatulutettua ja talutusnuorassa oloa.

Tältä se välilä tuntuu. On kadonnut se vapaus hypätä autoon ja mennä Ylläkselle laskemaan stigalla mäkeä ja siitä Rovaniemen kautta Kajaaniin lypsämään lehmiä. Sieltä sitten parinpäivän päästä Rovaniemen kautta kotiin keski-suomeen. Tälläinen road trip ei onnistuisi nyt. Aikaa on päivässä aamu- ja iltalypsyn väli.

Voisin toki pyytää lomittajaa lypsyille ja hoitamaan talon työt. Kuitenkin se tuntuisi jotenkin väärältä. 

Juhliminen on kaikista huippu kivaa eikö?

Juhlat ovat velvoitteita joista emme halua olla pois. Se ei kuitenkaan läheskään aina tarkoita, että koko perhe pääsisi lähtemään. Nyt lypsettävien lehmien takia vielä harvemmin. Mitä kauemmaksi joudumme menemään sitä varmemmin joudumme jakautumaan perheenä.

Märkä ilta baarissa. Olisihan se ihan mahdollista mutta aamulla on aina se lypsy. Baarit eivät ole vetäneet puoleensa enää vuosiin. Aikoinaan on saanut mennä ja koluta niitä niin paljon, ettei enää ole tarvetta.

Juju – Hullu on ollut voimaa antava voima tällä matkalla.

Mitäs tästä sitten saa?

Omanlaistaan vapautta ja kiireettömyyttä, joka on joku myytti jota en ole purkanut. Onnistumisia jossain jota ei olisi uskonut tai edes osannut odottaa. Ylittää itsensä asioissa joihin ei osannut varautua. Helpoksi en kehu tätä elämän muotoa ja aikataulujen yhdistämistä ulkopuoliseen mailmaan. Välillä saan olla ihan omassa aika universumissa joskus taas kovastikin muiden aikataulujen orjana.

Huominen on huomenna ja eilinen oli eilen. Sen tarkempaa ajan kulkua ei voi suunnitella. Joskus saan viestejä tai puheluita josko tekisin jotain. Soittaja tai viestin lähettänyt henkilö on yleensä yllättynyt. Syy yllätykseen on se, että jos sillä hetkellä ehdin tekemään sen asian jota pyydetään teen sen heti. Syy on se, etten aina tiedä ehdinkö tehdä sitä huomenna tai edes koko loppukuun aikana. On siis tuurissa kuinka vastaan erilaisiin pyyntöihin. Ulkopuolelle tehtäviä hommia harvemmin jää rästiin, kun haluan ne heti pois, jotta voin palata omaan kuplaani.

Osaanko sanoa EI?

Se on ollut vielä opettelussa ja opettelu jatkuu edelleen. Tosin kun en osaa sitä sanaa sanoa pääsen mitä kummallisimmille arkisille seikkailuille. Joskus ei ole tietoa edes mitä olen menossa tekemään. Sehän ei minua haittaa se tekee tekemisestä vain mielenkiintoisempaa.

Meneekö mikään koskaan pieleen?

Sehän olisi kiva jos kaikki menisi niin kuin on suunnitellut. Yleensä kaikki isommat hommat vastustavat jotenkin jossain kohdin. Monesti ulkopuolinen ei edes tiedä miten se menikään. Talven aikana olen huomannut, että luonto ja ilmasto voi muuttua nopeasti sellaiseksi, että kotiin ajo muuttuu vaaralliseksi. Näissä tapauksissa auto on jäänyt naapuriin ja kävelyä reilu kilometri. Pahin haaste onkin oma tie ja sen jyrkkyys.

Juju – Onnelliseksi Pitää sisällään sellaisen arjen hienouden tunteen.

“Oon hullu ja haluun olla sun kaa. Haluuk sä olla hullu mun kaa?”

Tätä lausetta tulee toisteltua kuin mantraa. Eihän tämä ole nyky normien mukaista elämää millään tasolla. Jotenkin sitä pitää olla hullu jotta uskaltaa lähteä omalle kummalle polulleen.

Mikä on ollut vaikeinta?

Vaikeinta oli alussa uskoa, että puoliso on ihan täysissä järjissään kun lupautui tälle kummalle polulle. Monesti sai vakuutella, ettei päätös ole vain minun. On myös hetkiä jolloin tulee pohdittua pitäisikö tämä ihmis koe keskeyttää ja yrittää olla normaali. Jotenkin sitä on mennyt jo niin syvälle, ettei osaa palata sinne pintaan jossa olisi helpompi uida.

Tällä hetkellä vaikeimmalta tuntuisi muuttaa kerrostaloon ja kuunnella iltaisin autojen hurinaa.

 

Uskon nimipäivänä 30.3 on tulossa yhteiskirjoitus. Silloin pääsette lukemaan kuinka tie tänne toi. Muillakin on mielenkiintoisia kirjoituksia kuinka ovat löytäneet tiensä kotiin.